Kulkijoiden kuningas

On jo aika käydä nukkumaan,

kun tulenliekki hiljaa hiipuu.

Yössä yksin vaeltaa

vain yksinäinen,

        onneton.

Ei ketään löydä läheltään

tuo yksinäinen uljas susi.

On hän kulkijoiden kuningas,

joka metsää hallitsee.

runo by minä.

Sydämenmallinen runo rakkaudesta

Rakkaus                    Rakkaus

se antaa lohtua       se antaa turvaa

se kantaa läpi surun ja murheen

se pitää kiinni ja rutistaa lujaa.

Vahvojen käsien suojassa

 tuudittaa hellästi hiljaa,

  on hyvä pikkuisen,

   pienenpienen

  levätä.

Runo by. minä

~*~*~*~*~

Kuutamohulluutta | K-15 | 3.luku

~*~*~*~*~

3. luku: Ensimmäinen koulupäivä (tai oikeastaan vain sen aamu)

Jasmin heräsi aamulla itselleen poikkeuksellisen virkeänä sekä aikaisin. Yleensä tyttö nukkui kuin tukki ainakin puoli yhdeksään asti (viikonloppuisin kymmeneen), eikä häntä olisi saanut millään ylös ennen sitä. Ei millään. Tyttö pyyhkäisi ruskeat hiuksensa pois kasvoiltaan ja kurottautui tavoittelemaan oikealla kädellään kelloa sängyn vieressä olevalta pöydältä.

Kaksikymmentä yli kuusi.

Tyttö asetti kellon takaisin pöydälle ja lysähti takaisin pehmeälle sängylleen. Olisihan se pitänyt arvata. Aina silloin, kuin saisi nukkua, häntä ei nukuttaisi, mutta silloin, kun pitäisi nousta ylös aikaisin, tekisi mieli nukkua vaikka kuinka pitkään. Tilanne oli ollut aina näin ja ilmeisesti tulisi myös aina olemaan.

Jasmin nousi istumaan ja silmäili ympäri yhä aavistuksen verran pimeää huonetta. Kaikista muista sängyistä kuului tasaista tuhinaa ja välillä peiton rapinaa, kun joku vaihtoi hieman asentoaan. Hän sysäsi peiton hiljaa sänkynsä jalkapäätyyn ja nousi seisomaan haroen samalla hiuksiaan. Tyttö hiippaili hiljaa varpaisillaan huoneen poikki ensin vessaan ja sitten ovelle. Ovella hän kääntyi vielä huomattuaan, että oli edelleen yöpuku päällään, muttei jaksanut palata enää takaisin sänkynsä luo sitä vaihtamaankaan. Siksi Jasmin painoikin oven kahvaa ja astui varovasti ovesta ulos sulkien sen pienen naksahduksen saattelemana.

Portaat natisivat tytön raidallisiin villasukkiin verhottujen jalkojen alla, vaikka kuinka Jasmin yritti laskeutua alas hiljaa. Ilmeisesti hän onnistui suorituksestaan ihan kohtalaisen hiljaa, sillä ainakaan mistään huoneesta ei kuulunut älähdystä tai metakkaa hänen kulkiessaan ohitse.

Oleskeluhuone oli kohtalaisen hämärä ja sitä valaisi ainoastaan ikkunoista tuleva aamuauringon raikas ja pehmeä hohde. Illalla takassa roihunnut iloinen tuli oli sammunut ilmeisesti jo aikoja sitten, sillä takka ei enää hohkannut lämpöä tai valoa ympärilleen. Jasmin katseli uteliaana ympärilleen. Huone näytti sillä hetkellä vieläkin isommalta kuin illalla, jolloin se oli ollut täynnä ihmisiä.

Ruskeahiuksinen tyttö kulki ajattelematta mitään kohti takkaa ja sitä pehmoiselta näyttävää nojatuolia, jonka oli pistänyt merkille edellisenä iltana. Tyttö hipaisi käsinojaa sormenpäillään ja tunsi miten pehmoista kangas oli. Jasmin oli varma, että jästimaailmasta ei ikinä löytyisi yhtä pehmeää tuolia. Täysin huomaamattaan tyttö oli istuutunut alas ja vajonnut omiin ajatuksiinsa, eikä kuullut, kuinka joku toinenkin, yksinäinen aamuvirkku, laskeutui portaita alas ja tuli hänen luokseen. Jasmin havahtui vasta, kun kuuli jonkun puhuttelevan häntä nimeltä.

”Jasmin? Mitä sinä täällä teet tähän aikaan?”

Tyttö tunsi, kuinka hänen sydämensä sykähteli kiivaammin, kun hän vastasi kysymykseen.

”Huomenta, Remus. Heräsin vähän aikaa sitten, eikä minua enää nukuttanut, joten päätin tulla tänne alas istuksimaan.”

Ruskeahiuksinen poika istahti tuolin käsinojalle ja pyyhkäisi silmille karanneet hiukset korvan taakse, mutta tämä yritys onnistui huonosti. Hiukset valahtivat heti takaisin kasvoille, eikä poika voinut olla tuhahtamatta. Jasmin puolestaan sai vaivoin pidettyä naurun sisällään.

”Minäkään en saanut enää unta, enkä oikeastaan asiaa pahemmin ihmettele. Minusta on tullut aamuvirkku ja ilmeisesti sellaisena pysyn loppuun saakka.”

He istuivat hetken hiljaisuudessa, kuunnellen vain aamuyön ääniä ympärillään. Jasmin tunsi sisällään suurta ahdistuneisuutta toisen lähellä olosta, mutta samalla hänen sydämensä löi normaalia tiheämpään tahtoen toisen lähelle itseään. Tytöstä tilanne oli hämmentävä, sillä juuri sillä hetkellä hän ei pystynyt tulkitsemaan itseään tai halujaan. Hän tunsi toisen katseen tutkivana itsessään, mutta Jasmin ei kyennyt kohtaamaan pojan katsetta, vaan tuijotti tiiviisti syliinsä.

”Minusta on kivaa, että olet hereillä.”

Jasmin vilkaisi Remusta nopeasti ja kohotti samalla toista kulmakarvaansa kysyvästi. Hän pyysi ilmeellään poikaa selittämään asiaa tarkemmin, ja niinhän tämä tekikin.

”Ei ole kivaa valvoa yksin, joten on kiva, jos on seuraa.”

Tyttö hymyili pojalle varovasti. Hän tunsi olonsa enemmän kuin vain imarrelluksi, kun toinen laski hänet seurakseen. Hän oli ollut kouluun tullessaan varma siitä, ettei kukaan haluaisi häntä tai välittäisi hänestä. Pojan seuraava kysymys romutti tämän ajatuksen tytön mielessä kokonaan.

”Haluaisitko tehdä jotain kivaa?”

”Kuten mitä?”

”Kuten tutustua paikkoihin? Voisin esitellä sinulle Tylypahkaa hieman ennen aamiaista.”

”Ööh… En minä oikein tiedä…”

”Suostuisit nyt! Se olisi varmasti mukavaa ja auttaisi sinua heti tänään!”

”No hyvä on. Minä tulen mukaasi.”

”Käy vaihtamassa vaatteesi, niin voidaan lähteä. Opettajat eivät varmasti taida arvostaa, jos ilmaannut aamiaiselle suureen saliin yöpuku päälläsi.”

Jasmin nousi tuolista ylös posket hieman hohkaten. Ne hohkasivat osittain innostuksesta ja osittain pojan osoittaman ystävällisyyden johdosta. Kukaan ei ollut ikinä ennen tehnyt tätä hänelle. Ei kukaan.

Tyttö melkein pomppi portaat ylös ruskeat hiukset liehuen. Hän ei varmasti antaisi pojan odottaa pitkään, sillä voisihan tämä muuttaa mieltään, jos tyttö viipyisi vaatteidenvaihtoreissullaan liian pitkään. Ylös päästyään Jasmin kipitti seitsemäsluokkalaisten tyttöjen huoneeseen oman sänkynsä luo ja kaivoi matka-arkustaan kouluvaatteensa ylleen. Pikainen vilkaisu oven vieressä roikkuvaan peiliin kertoi, että Jasmin olisi kutakuinkin valmis palaamaan takaisin alas.

Paluumatkalla portaat natisivat tytön askelten alla, mutta Jasmin ei halunnut hidastaa vauhtiaan ja hiipiä alas varpaisillaan. Juuri sillä hetkellä hänelle ei merkinnyt mikään muu kuin häntä alhaalla odottava ruskeahiuksinen poika, johon tyttö tahtoi tutustua tulevaisuudessa paremmin. Jos joku olisi kysynyt, mikä pojassa oikein kiehtoi, ei Jasmin olisi osannut vastata tähän kysymykseen. Se oli vain se jokin. Ikään kuin heidän välillään olisi jokin salainen ja selittämätön yhteys.

Laskeuduttuaan viimeisenkin portaan tyttö käveli muotokuva-aukon luokse, missä Remus häntä odotti.

”Oletko valmis seikkailuun? Sitten mennään!”

Ennen kuin Jasmin ehti vastata pojan sanoihin mitenkään, tämä oli jo pujahtanut käytävään oviaukosta, eikä tytön auttanut mikään muu, kuin seurata kuuliaisesti pojan perässä. Tämä oli tilaisuus, joka ei varmasti tulisi ihan heti toistumaan, joten siihen oli tartuttava.

~*~*~*~

He olivat kävelleet linnan käytävillä ristiin rastiin jo puolitoista tuntia. Sinä aikana Remus oli ehtinyt kierrättää Jasminia kaikissa kerroksissa ja näyttänyt luokkia, joissa oppitunteja pidettiin sekä esitellä koulun suuren kirjaston, johon tyttö oli ihastunut heti. Siellä oli niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, joita lukea.

Tyttö oli ollut ihastuksissaan, kun Remus oli neuvonut hänelle salakäytävän, jota käyttäessä matka toisen kerroksen loitsuluokasta Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen melkein puolittui. Poika oli kuitenkin vannottanut tyttöä olemaan hiljaa salakäytävästä, sillä nimensä mukaan, se oli salainen.

Kun he saapuivat eteisaulaan, luuli Jasmin jo tuntevansa linnan joka kolkan, mutta ilmeisesti hän oli väärässä asian suhteen. Ruskeahiuksinen poika kertoi, ettei tyttö ollut nähnyt vielä edes puoltakaan linnan tunnetuista paikoista, saatikka sitten tuntemattomista paikoista.

”Jasmin? Sopiiko sinulle, jos jatkamme huomenna samaan aikaan?”

”Totta kai sopii!”

Remus vilkaisi tyttöä ja pisti merkille, kuinka tytön silmät näyttivät aidosti innostuneilta, kiinnostuneilta ja iloitsevilta ensimmäistä kertaa heidän tapaamisensa jälkeen. Olihan tyttö toki aiemminkin nauranut hieman ja hymyillyt, mutta ei näin. Tämä oli jotenkin erilaista verrattuna siihen.

Tyttöä sivummalta tarkkaillessaan Remus oli huomannut jonkin tumman ja surullisen häivähdyksen tämän silmissä. Tämä vaikutti jotenkin varovaiselta sekä hentoiselta, aivan kuin tyttö pelkäisi muita kanssa ihmisiä. Remus karisti aatoksen päästään nopeasti ja luuli vain kuvittelevansa omiansa.

”Jos et pistä pahaksesi, niin mitä sanoisit, jos ei kerrottaisi näistä retkistämme muille? He kumminkin änkeäisivät mukaan ja aiheuttaisivat ties minkä näköisiä ongelmia meille kaikille.”

”Minulle sopii. Ei kerrota muille.”

Remuksen oli pakko kääntää päätään poispäin ja hän tarkasteli aulan tummia seiniä, ikään kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa elämässään. Hän ei tahtonut tytön huomaavan poskilleen noussutta pientä punanhäivähdystä. Pojan edellinen lause ei ollut lähelläkään sitä, millainen se oli ollut hänen päässään. Hänellä oli kyllä omat syynsä sille, miksei tahtonut muille kerrottavan, muttei tahtonut sanoa niitä ääneen, sillä ne hävettivät jopa häntä itseään.

Ruskeahiuksinen poika olisi tahtonut lyödä itseään oman typeryytensä vuoksi. Kuusi pitkää kouluvuotta hän oli kyennyt pitämään itsensä erossa ihastuksista ja muista sellaisista tunteista, muttei ollut onnistunut siinä enää. Tuo tyttö, jonka hän oli tavannut vasta päivää aiemmin, oli aiheuttanut kaiken tämän tunnekaaoksen pojan sisällä. Se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ei mitään vähempää.

Viimein Remus sai itsensä ja ajatuksensa takaisin kasaan ja kääntyi takaisin tytön puoleen ja hymyili hieman.

”Sitten aamiaiselle?”

”Sopii.”

~*~*~*~

Jasmin ja Remus saapuivat aamiaiselle suureen saliin puoli yhdeksän maissa haettuaan ensin koululaukkunsa yläkerrasta, jolloin Lily ja Mary sekä muutkin kelmit olivat jo hereillä. Ruskeahiuksinen tyttö ehti juuri ja juuri istua alas Maryn viereen, kun vastapuolella pöytää istuva mustahiuksinen poika, Sirius puhui.

”Jahah, suvaitaanhan sitä viimein saapua aamiaisellekin. Missäs te olette mahtaneet olla koko aamun?”

”Emmepä juuri missään. Ja Sirius voit jättää heti ne kaksimieliset ja likaiset päätelmäsi pois. Voin kertoa, että mikään niistä ei ole oikea.”

Tyttö ei voinut olla ihailematta pojan kykyä pysyä tyynenä ja rauhallisena. Hän itse meni täydellisen lukkoon tällaisissa tilanteissa, eikä tietäisi miten päin oikein olla. Jasmin näki, kuinka Remus loi Siriukselle katseen, joka viestitti selvästi sitä, että tämän tulisi nyt pitää turpansa ummessa. Toinen poika ilmeisesti tajusi vihjeen, sillä ei jatkanut enää aiheesta, vaikka näkyi selvästi, että hän olisi halunnut piinata Remusta kysymyksillään. Luotuaan Remukseen vielä yhden uteliaan katseen, Sirius päätti siirtää aiheen hieman väljemmille vesille.

”Mitä tunteja teillä on tänään?”

Punatukkainen Lily, joka istui puoliksi Jamesin sylissä, oli kaikista nopein vastaamaan.

”Loitsuja, muodonmuutoksia ja yrttitietoa.”

”Minulla myös.”

”Ja minulla.”

”Entä teillä muilla? Peter? Jasmin? Remus?”

”Minulla on loitsuja, hyppytunti sekä taikaolentojenhoitoa”, Peter vastasi.

”Loitsuja, muodonmuutoksia, yrttitietoa ja tähtitiedettä minulla.”

Jasmin tunsi, kuinka kaikki katsoivat odottavina häneen. Harmi vain, ettei tytöllä ollut aavistustakaan siitä, mitä tuohon kysymykseen pitäisi vastata. Ei hän tiennyt, mitä tunteja hänellä olisi tänään.

”En minä tiedä.”

”Oletko saanut lukujärjestystäsi?”

”En.”

”Oooh, anteeksi, Jasmin! Sinun lukujärjestyksesi on minulla. Professori McGarmiwa antoi sen minulle, koska et itse ollut paikalla.”

Lily kaiveli hetken vieressään penkillä olevaa laukkuansa ja löysi hetken kuluttua sen mitä oli etsinytkin. Tyttö ojensi Jasminille pientä pergamentin palaa. Jasmin tarttui Lilyn ojentamaan lappuseen ja silmäili sitä hetken ennen kuin vastasi esitettyyn kysymykseen.

”Minulle on näköjään merkattu samat aineet kuin Remuksellekin.”

”Sattumaa vaiko täysin tarkoituksellista? Hmm…”

”Sirius turpa umpeen tai minä tukin sen.”

”Tee aivan kuten haluat Remus-kulta.”

”Siriuuuuuuuuus..”

Remuksen kommentin jälkeen ei Jasmin enää voinut hillitä itseään ja olla nauramatta poikien keskustelulle. Hän ei saanut nauraa yksinään kuin muutaman sekunnin, kun Sirius, Remus sekä muut yhtyivät siihen ja he kaikki nauroivat makeasti, muiden katsellessa heitä pahasti mulkoillen. Lily lopetti naurunsa ensimmäisenä, sillä hän oli sattunut vilkaisemaan opettajienpöydän suuntaan ja nähnyt McGarmiwan murhanhimoisen ilmeen, josta ei koskaan hyvää seurannut. Tyttö nousi ylös, nappasi laukkunsa mukaansa ja lähti kulkemaan kohti ovea.

Kelmit sekä Mary ja Jasmin vilkaisivat myös opettajien pöytään ja huomasivat McGarmiwan nousseen ylös tuoliltaan. He lähtivät vauhdikkaasti kipittämään punatukkaisen tytön perään ja katosivat vähin äänin salista ennen kuin McGarmiwa oli ehtinyt opettajienpöydästä Rohkelikkojen tupapöytään heille valittamaan.

Päästyään salin ovesta ulos eteisaulan puolelle, he lähtivät pikaisesti kiiruhtamaan kohti ensimmäisen oppituntinsa luokkaa eli loitsuluokkaa. Jasmin kiitti onneaan siitä, ettei heillä ollut ensimmäiseksi muodonmuutoksia.

~*~*~*~*~

Kuutamohulluutta | K-15 | 2. luku

~*~*~*~*~

2. luku: Rehtorin puhuttelussa

Jasmin sai istua rauhassa rohkelikkojen pitkässä ruokapöydässä vain ensiluokkalaisten lajittelun ajan, sillä kuuli pian korkokenkien kantojen kopinaa kovaa laattalattiaa vasten ja huomasi nutturapäisen tuvanjohtajansa lähestyvän häntä. Hän ei voinut muuta, kuin kirota huonoa tuuriaan, sillä muutama minuutti sitten rehtori oli toivottanut heille hyvää ruokahalua, ja poistunut salista hoitamaan tärkeitä asioitaan.

”Neiti Williams, rehtori Dumbledorella olisi asiaa sinulle. Koska olet uusi koulussa, oletan, ettet tiedä missä hänen toimistonsa on, joten minä johdatan sinut sinne.”

”Kyllä, professori McGarmiwa.”

Jasmin nousi penkiltä ylös hyvästellen hiljaa mielessään haikeasti eteensä jättämän ruoan, joka näytti taivaalliselta ja lähti seuraamaan kuuliaisesti tuvanjohtajansa perässä salin ovista ulos. Hän tunsi muiden oppilaiden katseet polttavina selässään ja mietti, että oliko aivan epätavallista, jos uusi oppilas joutui heti rehtorin kansliaan puhuteltavaksi.

Professori johdatti häntä ensin portaita ylös, sitten monien ovien läpi, taas portaita ylös, jälleen ovien läpi ja pitkin mutkikasta käytävää. Jasminista tuntui siltä, että professori yritti tahallaan eksyttää hänet tähän sokkeloiseen linnaan. Yhtäkkiä tultuaan erään käytävän päähän, professori pysähtyi seinän eteen ja Jasmin näki edessään olevassa seinässä aukon, jonka kulkureitin iso, kivinen kotka oli tukkinut.

”Sitruunatoffee.”

Hetken aikaa Jasmin luuli professorin seonneen. Miksi nainen nyt kiviselle patsaalle puhuisi? Eihän se voisi puhetta ymmärtää. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun patsaaseen tuli eloa, ja se lähti hitaasti pyörimään ja nousemaan ylöspäin paljastaen siipiensä alle kiviset portaat, jotka johtivat ylöspäin.

”Portaita ylös ja koputtakaa oveen, Williams. Rehtori Dumbledore odottaa teitä siellä. Minun on valitettavasti palattava nyt pitoihin.”

Ja niine hyvineen professori lähti ja jätti Jasminin seisomaan hölmistyneen näköisenä käytävään. Tyttö päätti seurata professorin neuvoa, ja lähti kulkemaan kapeita, kivisiä portaita ylöspäin. Kavuttuaan viimeisenkin portaan, hän saapui pienelle tasanteelle ja näki toisella puolellaan saman kivisen kotkapatsaan ja toisella puolella pronssisen oven. Ennen kuin hän ehti tehdä elettäkään koputtaakseen oveen, ovi aukeni ja sisältä kuului kehotus astua sisään.

Jasmin nielaisi jännittyneenä ja astui varovaisesti kynnyksen yli. Tyttö antoi katseensa kiertää huoneessa. Huone oli korkea ja siellä oli paljon pöytiä, joilla oli mielenkiintoisen näköisiä vempaimia. Eräälläkin huojuvalla pöydällä oli kasapäin hopeisia kojeita, jotka surisivat omituisesti.

”Hyvää iltaa, neiti Williams.”

Jasmin säpsähti ääntä ja käänsi katseensa salamannopeasti kohti huoneen taka-alalla olevaa pöytää, jonka takana istui valkohiuksinen ja -partainen mies, joka muistutti tytön mielestä etäisesti joulupukkia. Miehellä oli kyömyinen nenä, joka näytti Jasminin mielestä useampaan kertaan murtuneelta sekä puolikuun muotoiset silmälasit, joiden takaa tuikkivat ystävälliset, siniset silmät. Yllään miehellä oli yönsininen kaapu, joka korosti miehen silmien sinisyyttä sekä hiusten ja parran valkoista väriä.

”Hyvää iltaa, professori Dumbledore.”

Professori hymyili lämpimästi ja viittasi tyttöä istuutumaan pehmeältä näyttävälle sintsinojatuolille häntä vastapäätä. Tyttö totteli kehotusta mukisematta ja istuutui alas antaen itsensä nauttia tuolin pehmeydestä.

”Olet varmasti miettinyt, että miksi sinut tänne kutsuin. No, tahdon vain keskustella kanssasi hiukkasen menneisyydestäsi ja kuutamoöiden ongelmastasi.”

Jasmin nielaisi vaikeasti. Olisihan hänen pitänyt arvata, että professori haluaisi keskustella hänen kanssaan niistä kahdesta asiasta, josta tyttö ei haluaisi puhua. Ne ovat juuri ne asiat, jotka hän tahtoisi unohtaa, muttei vain jostain syystä pysty siihen.

”Olisiko sinulla jotakin menneisyyteesi liittyvää, mistä haluaisit keskustella kanssani? Saamani kirjeen vuoksi tiedän asiat suurin piirtein, mutta jos haluat kertoa jotain, niin kuuntelen kyllä.”
Tyttö mietti hetken, että mistä kirjeestä professori puhui, mutta muisti sitten, kuinka parantajat pyhässä Mungossa olivat höpöttäneet jotain kirjeestä, jonka aikoivat lähettää professori Dumbledorelle. Ilmeisesti sen he olivat myös tehneet ja paljastaneet samalla Jasminin syvimmät salaisuudet.

”En haluaisi mielelläni puhua niistä asioista, rehtori Dumbledore.”

”Ymmärrettävää kyllä.”

Jasmin oli enemmän kuin yllättynyt. Hän oli kuvitellut, että mies laittaisi hänet kertomaan oman menneisyytensä jok’ikistä pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta tämä vain sanoi ymmärtävänsä tytön päätöstä olla kertomatta.

”Voimmekin sitten siirtyä keskustelemaan tuosta toisesta aiheesta, mutta toivon sinun muistavan, että voit tulla koska tahansa puhumaan minulle menneisyydestäsi tai muusta mieltäsi painavasta asiasta. Voin vuosien kokemuksella sanoa, että puhuminen, jos jokin, auttaa suruihin ja murheisiin. Kaikkia asioita ei pidä velloa yksinään sisällään.”

Odotettuaan, että tyttö nyökkäsi vastaukseksi, professori nojasi eteenpäin tuolin selkänojasta, risti pitkät sormensa työpöydälle ja painoi leukansa käsiensä varaan. Mies katseli läpitunkevasti tyttöä sinisillä silmillään ja tyttö vastasi katseeseen niin hyvin kuin osasi.

”Kuutamoöiden ongelmasi aiheuttavat pieniä erikoisjärjestelyjä, joten toivon, että suhtaudut niihin vakavissasi. Toiset oppilaat tai koulun henkilökunta eivät saa joutua vaaratilanteisiin, joten aina täydenkuun lähestyessä menet matami Promfeyn luo sairaalasiipeen. Hän ohjastaa sinua siitä eteenpäin.

Toivon myös, että tämä salaisuus myös jää salaisuudeksi, sillä useat oppilaat ja varsinkin heidän vanhempansa, vastustavat suuresti sitä, että sallin sinun tulla kouluun. He eivät voi hyväksyä asiaa, koska tiedän sinun olevan ihmissusi.”

”Voitte olla varma asiasta, professori. Minulla ei ole aikomuksiaan kertoa tästä muille.”

Dumbledore tutkaili tyttöä vielä hetken puolikuun muotoisten silmälasiensa läpi ja hymyili sitten lämpimästi ja ystävällisesti.

”Oletan, ettet muista mutkikasta reittiä takaisin suureen saliin, joten voit tulla mukanani sinne. Jos pidämme kiirettä, ehdimme vielä jälkiruoalle, sekä kuulemaan rehtorin jokavuotisen koulunaloituspuheen.”

Jasmin näytti hämmentyneeltä.

”Mutta, rehtori? Kuinka voisimme myöhästyä koulunaloituspuheesta, sillä sinähän olet rehtori ja pidät sen puheen, eikö totta?”

Dumbledore näytti hetken miettivältä.

”Hmm… Osoitat harvinaista nokkeluutta, neiti Williams. Tuo, jos jokin, on äärimmäisen hyvä huomio.”

Mies nousi ylös tuoliltaan ja lähti kävelemään pitkin askelin kohti ovea eikä Jasminin auttanut muu kuin lähteä kipittämään hänen peräänsä.

~*~*~*~

Kymmenisen minuuttia myöhemmin, Jasmin istui jo uusien ystäviensä seurassa rohkelikkojen ruokapöydässä, edessään suurin lajitelma erilaisia jälkiruokia, mitä oli eläissään nähnyt. Oli tuulihattuja kymmenillä erilaisilla täytteillä, kurpitsakakkua, suklaata, erilaisia jäätelöitä, sadoittain erilaisia, niin kirpeitä kuin makeitakin velhokarkkeja sekä paljon, paljon muuta.

Kelmit sekä Lily ja Mary olivat yrittäneet udella, mitä rehtorilla oli ollut asiaa, mutta heidän pettymyksekseen Jasmin ei suostunut vastaamaan kysymyksiin. Hänen onnekseen Remus oli asettunut hänen puolelleen ja sanonut, että jos Jasmin ei halua kertoa, häntä ei voi pakottaa kertomaankaan. Jokaisella oli oikeus salaisuuksiinsa. Tyttö oli hymyillyt kiitollisena pojalle, joka tuntui ymmärtävän häntä enemmän kuin vain hyvin.

Kun Jasmin sai viimein epäterveellisen ateriansa päätökseen, rehtori Dumbledore heilautti kättään salin etuosassa ja ruoat ja likaiset astiat katosivat tupien pitkiltä pöydiltä. Hän viittasi merkin professori McGarmiwalle, joka kilisti opettajien pöydässä juomalasiaan ja sai koko koulun huomion kiinnittymään itseensä. Rehtori rykäisi ja aloitti jokavuotisen koulunaloituspuheensa:

”Tervetuloa uudet ja tervetuloa vanhat takaisin. Olemme jälleen aloittelemassa uutta, opintäyteistä lukuvuotta, mutta ensin muutama ilmoitusasia. Kuten joka vuosi, on koulumme saanut jälleen uudet valvojaoppilaat ja tietysti uudet johtajaoppilaat. Johtajaoppilaat ovat tänä vuonna neiti Lily Evans, Rohkelikosta ja herra James Potter, Rohkelikosta hänkin.”

Aplodit ja suosionosoitukset täyttivät salin, kun Rohkelikot, Korpinkynnet ja Puuskupuhit osoittivat suosiotaan uusille johtajaoppilaille. Luihuisten pöytä näytti sen sijaan nyrpeältä, sillä he olisivat toivoneet, että joku Luihuisista olisi saanut johtajaoppilasmerkin.

Lily painoi päänsä nolona Jamesin olkaa vasten ja antoi pojan kietoa kätensä harteilleen. Jasmin huomasi Lilyä katsellessaan, että punatukkainen tyttö ei ilmeisesti pitänyt myöskään olosta huomion keskipisteenä. Jasmin hymyili toiselle tytölle rohkaisevasti, sillä ymmärsi toista siinä asiassa äärimmäisen hyvin. Rehtori Dumbledore odotti hetken ennen suosionosoitusten loppumista, jatkaakseen puhettaan.

”Vahtimestari Voro pyytää muistuttamaan, että välituntisin ei loitsita, eikä oppilaiden hallusta tule löytyä kiellettyjä esineitä. Kaikki 1027 kiellettyä esinettä voi tarkistaa vahtimestarin huoneessa olevasta listasta. Vahtimestarimme haluaa myös muistuttaa, että Kielletty metsä on opiskelijoille kiellettyä aluetta ja oleskeluhuoneissa pysytään kello 22.15 jälkeen.

En viivytä teitä enää enempää. Sänkynne odottavat teitä makuusaleissanne, joten hyvää yötä kaikille!”

Pitkät penkit raapivat kivistä laattalattiaa, kun niitä siirreltiin edestakaisin. Jasmin lähti seuraamaan uusia ystäviään, jotka lähtivät suuntaamaan portaita ylös selvittyään ensin salin ovella olleesta ruuhkasta. Tyttö luuli, että rappuset eivät loppuisi ikinä, sillä kaikkien edellä kulkenut Sirius pysähtyi ensimmäisen kerran vasta seitsemännessä kerroksessa. Ilmeisesti syynä oli kuvakudos, joka esitti Jasminin mielestä äärimmäisen lihavaa naista.

”Jasmin, tämä on Lihava Leidi. Hän vartioi sisäänpääsyä Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Sisään pääset vain ja ainoastaan, jos muistat salasanan. Ilman salasanaa, ei sisäänpääsyä.”

Sirius oli Jasminille puhuessaan kääntynyt katsomaan tyttöä, mutta nyt hän seisoi taas selin ja kohdisti seuraavat sanansa maalaukselle.

”Hevoskotkan siipisulka.”

Leidi nyökkäsi Siriukselle ja taulu narahti ja aukeni oven lailla, paljastaen takaansa oviaukon, josta he astuivat sisään korkeaan, lämpimään ja ennen kaikkea kodikkaaseen huoneeseen, joka oli sisustettu punaisella ja kullalla, jotka olivat tuvan tunnusvärit. Jasmin katseli ihastuksissaan ympärilleen ja huomasi huoneen eräässä nurkassa takan, josta loimotti lämmin tuli, joka valaisi ja lämmitti huonetta.

”Jasmin tule! Sinä nukut minun, Lilyn sekä kaksostyttöjen Susanin ja Saran kanssa samassa makuusalissa.”

Puhuteltu tyttö lähti seuraamaan ruskeahiuksista tyttöä ylös kapeita kierreportaita. Mary pysähtyi noustuaan kaikki mahdolliset portaat ylös ja käännyttyään ylhäällä vasemmalle ja portaita ylös puisen oven eteen.

”Kannattaa muistaa, että tyttöjen makuusali on vasemmalla, jollei halua eksyä Kelmien poikamiesboksiin.”

Jasmin painoi asian tiukasti mieleensä, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan joutua neljän pojan armoille. Ei ikinä. Mary avasi oven ja Jasmin havahtui jälleen ajatuksistaan ja seurasi uteliaana hänen perässään kodikkaaseen makuusaliin, jossa oli viisi pylvässänkyä.

”Sinun sänkysi on tuo tuossa.”

Mary osoitti kädellään yhtä sängyistä ja katseli sivusta kuinka toinen tyttö käveli sen luo katsellen samalla ympärilleen ihastuksissaan. Jasmin huomasi, että hänen matkalaukkunsa oli tuotu valmiiksi sängyn viereen ja tuolin selkänojalle oli ripustettu kaulahuivi, kravatti ja koulupuku tuvan väreillä.

”Minä ajattelin mennä vielä hetkeksi alas muiden luo. Tuletko mukaan?”

Jasmin kääntyi katsomaan toista tyttöä, joka oli jäänyt seisoskelemaan oven läheisyyteen, josta he olivat vasta hetki sitten astuneet sisään. Hän tunsi itsensä osittain väsyneeksi ja osittain virkeäksi ja valmiiksi liittymään muiden seuraan. Väsymys vei kuitenkin tällä kertaa vallan.

”Ei kiitos. Minua väsyttää, joten taidan ruveta nukkumaan. Öitä.”

”Hyviä öitä sitten.”

Mary hymyili ystävällisesti ovelta ja sulki oven perässään. Jasmin kuuli kuinka tämä asteli varovasti portaita pitkin alas yrittäen olla narisuttamatta portaita liikaa. Jasmin vaihtoi vaaleansinisen yöpukunsa päälleen ja raotti pylvässänkynsä peittoa ja sukelsi sen alle lämpimään ja pehmeään samalla, kun vajosi omiin ajatuksiinsa.

Täällä on niin paljon uutta. Mahdankohan ikinä oppia tuntemaan tätä paikkaa yhdessä vuodessa? Ihmiset täällä vaikuttavat kyllä mukavilta, Jasmin ajatteli, Remus vaikuttaa kyllä enemmän kuin todella mukavalta…

Ennen kuin ehti enempää ajatellakaan, Jasmin tunsi kuinka silmäluomet painuivat raskaina kiinni pitkän ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen. Yön hiljaisuus ja huoneen pimeys tuudittivat tytön rauhalliseen ja onnelliseen uneen.

~*~*~*~*~

Järven pintaa | K-13 | Sirius/Remus

Nimi: Järven pintaa
Kirjoittaja: Herkkuoone
Beta: Ei ole.

Ikäraja: K-13
Paritus: Sirius/Remus
Tyylilaji: draamaromancea
Yhteenveto: Katsoessani sinua kysyvästi, et tarvitse sanoja vastataksesi. Meille molemmille riittää pelkkä antamasi ilkikurinen katse, sillä me kumpikin tiedämme sen.

Vastuunvapaus: Kaikki kunnia tunnistamistanne henkilöistä ja paikoista kuuluu iki-ihanalle J. K. Rowlingille.
Alkusanat: Ihan puhdasta tajunnanvirtaa eiliseltä illalta ja toivon, että annatte anteeksi kaikki epäloogiset kohdat, sillä tämä on ensimmäinen aikaan saamani julkaisukelpoinen teksti yli kolmeen kuukauteen. Tyyliltään hieman erilaista, kuin mitä olen aikaisemmin kirjoittanut! (: Tapahtuma sijoittuu Kelmien viimeisen kouluvuoden loppuun.

 ~*~*~*~*~ 

 Järven pintaa 

Sinä katsot minua ja hymyät leikkisää hymyäsi, (jolla lumosit minut ensimmäisen kerran vuosia sitten,) kun istumme kahdestaan laiturilla katselemassa auringonlaskua. Kaikki muut ovat jo luultavasti menneet nukkumaan ja vain ainoastaan me kaksi olemme siellä – se on meidän taianomainen hetkemme, jota kukaan ei tulisi rikkomaan.

Saatuasi viimein tarpeeksesi minun tuijottamisestani (sinä et kuulemma ikinä kyllästy katselemaan minun öillisillä seikkailuillamme arpeutunutta kehoani) naurahdat hiljaa. Katsoessani sinua kysyvästi, et tarvitse sanoja vastataksesi. Meille molemmille riittää pelkkä antamasi ilkikurinen katse, sillä me kumpikin tiedämme sen. Emme tarvitse sanoja kertoaksemme syvästä kiintymyksestä (toisinaan minä kuitenkin unohdan sen ja sinä joudut lepyttelemään minua, kun mökötän mustasukkaisena makuusalissamme), jota toisiamme kohtaan tunnemme.

Sinä kallistat minut hellästi makaamaan selälleni laiturille niin, että varpaani ylettävät juuri ja juuri hipaisemaan järven silkkisen pehmeää pintaa, johon vuorien taakse katoava aurinko luo vielä viimeisillä säteillään kauniin heijastuksen. Näppärät sormesi hipelöivät tutkivina paitani nappeja avaten ne yksikerrallaan (sinä tiedät, kuinka minä samaan aikaan vihaan sekä rakastan tuota) ja lopulta riisut paitani pois samalla, kun oma paitasi katoaa minun toimestani.

Suutelet minua kiusoittelevasti, kun pitkät, sotkuiset, mustat hiuksesi kutittelevat kasvojani hellästi. Sinä tiedät, että sudenluontoni alkaa olla kärsimätön, kun taas sinä voisit leikkiä vaikka koko yön (sinä et kai koskaan kasva aikuiseksi), mutta päätät olla armollinen tänä iltana, etkä piinaa minua enempää. Kun lämmin kehosi painautuu omaani vasten, suustani purkautuu kiitollinen huokaus, jonka myös sinun tarkat korvasi kuulevat. Kun tuikkivien, mustien silmiesi katse kohdentuu jälleen minuun, voin erottaa niiden syövereistä omien, meripihkanväristen silmieni katseen heijastuksen tietäen, että tästä illasta tulisi ikimuistoinen.

 ~*~*~*~*~

Kuutamohulluutta | K-15 | 1. luku

~*~*~*~*~

1. luku: Uusi koulu, uusi alku

Ruskeatukkainen tyttö alkoi käydä epätoivoiseksi vaelleltuaan suurella, aukealla juna-asemalla jo melkein puoli tuntia. Hän oli täydellisen yksin. Tyttö oli melkein pysäyttänyt erään vastaan tulleen miehen, ja kysynyt, missä laituri 9 ¾ on, mutta oli muuttanut mielensä viime tipassa.

Eihän tämä kuitenkaan olisi sitä tiennyt.

Eivät jästit tietäisi, missä salainen kulkureitti Tylypahkan pikajunaan sijaitsee. Sehän olisi sula mahdottomuus.

Jasmin istuutui alas matka-arkkunsa päälle ja sipaisi etuhiuksiaan hermostuneena. Hän oli useastikin vaellellut ihmisten keskuudessa vailla minkäänlaista päämäärää, mutta nyt hän alkoi oikeasti menettää toivonsa. Hänen pitäisi ehtiä Tylypahkan junaan ennen yhtätoista, tai muuten hän myöhästyisi koulujunasta, eikä pääsisi kouluun ollenkaan.

Silloin hän vasta pulassa olisikin. Ypöyksin, tuntemattomassa kaupungissa, mukanaan matka-arkku, Seamus-niminen pöllö, sekä velhojen rahaa. Eihän hän niillä mitään saisi jästimaailmassa. Ajatuksiinsa hukkuneena hän ei huomannut kahta mustatukkaista poikaa, ennen kuin nämä olivat tulleet hänen luokseen ja puhuttelivat häntä.

”Moi, mitäs sinä täällä istuksit? Sinulla alkaa olla jo kiire junaan.”

Jasmin kohotti katseensa ja hänen merensiniset silmänsä kohtasivat toisen pojan uteliaat, pähkinänruskeat silmät.

”En tiedä miten junaan päästään ja siksi istun tässä.”

Pojat loivat toisiinsa pikaisen katseen ja sitten silmälasipäinen poika tarjosi kättään Jasminille ystävällisesti. Tyttö tarttui siihen varovasti, kuin peläten kosketusta ja poika veti hänet jaloilleen huomaamatta lainkaan tytön jännittyneisyyttä. Samaan aikaan toinen pojista kumartui nostamaan tytön matkalaukun ja pöllöhäkin kantoonsa.

”Nyt mennään.”

Jasmin seurasi poikia kuuliaisesti eteenpäin ohi tuuppivien jästimatkustajien, kunnes he tulivat laitureiden yhdeksän ja kymmenen väliin. Silmälasinen poika lähti harppomaan pitkin askelin seinää kohti ja koska poika piti yhä edelleen Jasminin kädestä kiinni, ei tytön auttanut muu kuin seurata tämän perässä. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun poika käveli suoraan seinää päin ja sen läpi. Jasmin sulki silmänsä ja odotti painautuvansa päin kylmää ja kovaa tiiliseinää, mutta toisin kävi. Hetken aikaa hänen korvissaan humisi, mutta sitten alkoikin kuulua ihmisten iloista puhetta ja tyttö avasi silmänsä. He olivat kävelleet seinän läpi toiselle asemalaiturille!

Poika piti edelleen hänen kädestään kiinni ja veti häntä eteenpäin, pois seinän edestä. Pian heidän taaksensa ilmestyi se toinen mustatukkainen poika, joka raahasi mukanaan Jasminin matkatavaroita.

”Nyt olemme perillä.”

Jasmin katseli uteliaana ympärilleen. Paikka näytti tismalleen samalta kuin se King’s Crossin asemalaituri, jolla hän oli hetki sitten seissyt. Ainoa muutos oli vain se, että laiturin numeron kohdalla luki 9 ¾.

Tummatukkainen poika, joka raahasi tytön tavaroita, tuuppi tiensä läpi ihmismassojen ja vei Jasminin matkatavarat miehen luo, joka lastasi niitä junaan. Jasmin katseli ihmetellen ympärillään hyöriviä ihmisiä, ja hänestä tuntui, että tämä kaikki oli unta. Ensimmäistä kertaa koko elämässään hän oli muiden noitien ja velhojen ympäröimä!

”Sitten etsitään vaunuosasto.”

Laukkua kantanut poika viittoi heitä luokseen junan ovelle ja yhdessä he lähtivät etsimään tyhjää vaunuosastoa. Jasmin oli äärimmäisen yllättynyt näiden kahden nuoren miehen ystävällisyydestä, sillä ilman heitä hän ei olisi ikinä päässyt tännekään asti, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Hän oli oman karmean lapsuutensa vuoksi luullut, että kaikki miespuoliset henkilöt olisivat samanlaisia kuin hänen isänsä ja veljensä, mutta ilmeisesti tyttö oli ollut väärässä olettaessaan näin.

Saavuttuaan tyhjän vaunuosaston luo, pojat vetivät oven auki ja astuivat sisään. Toinen pojista päästi viimein Jasminin kädestä irti ja tyttö istuutui penkille poikia vastapäätä. Hän huomasi, kuinka molemmat pojat tutkailivat häntä kiinnostuneen näköisenä ja tunsi poskiensa alkavan kuumottaa.

”Minä en ole nähnyt sinua ennen, joten sinun on pakko olla uusi. Et kuitenkaan näytä aivan ykkösluokkalaiselta, joten epäilen, että olet muuttanut tänne vasta. Eikö niin?”

”Osittain oikein. Olen Jasmin Williams ja tulin opiskelemaan tänne seitsemättä ja samalla myös viimeistä vuotta. Keitä te olette?”

Jasmin silmäili kiinnostuneena vastapäätä istuvia poikia ja odotti vastausta. Hän sai ensin vastauksen siltä mustahiuksiselta pojalta, joka oli kantanut hänen matkatavaransa junaan ja sitten silmälasipäiseltä pojalta.

”Sirius Musta. Hauska tutustua.”

”James Potter. Olen myös seitsemäsluokkalainen ja niin myös Sirius on. Olen myös koulun johtajapoika tänä vuonna.”

”Hauska tutustua teihin.”

Pidemmälle ei heidän keskustelunsa kuitenkaan ehtinyt, kun vaunuosaston ovi aukeni ja sisään astui ensimmäisenä punatukkainen tyttö, jolla Jasmin huomasi olevan samanlainen kiiltävä merkki rinnassaan kuin Jamesillakin. Tytön perässä sisään astui toinen, mustahiuksinen tyttö sekä kaksi poikaa. Toisella pojista oli ruskeat, lyhyet hiukset sekä risainen, moneen kertaan käytetty kaapu ja toinen, vaaleahiuksinen taas muistutti Jasminin mielestä etäisesti rottaa kasvojen piirteiltään.

”Moi Sirius, moi James.”

Punatukkainen tyttö tervehti poikia ja asteli suoraa päätä istumaan Jamesiksi kutsutun pojan syliin ja pari suuteli toisiaan. Perässä seurannut tyttö istuutui Siriuksen viereen ja pojat Jasminin vasemmalle puolelle.

”Lily hei. Minä tiedän, että teillä on Jamesin kanssa ollut ikävä toisianne, vaikka eilen näittekin, mutta täällä on muitakin.”

Tytön ääni havahdutti suutelevan parin erilleen toisistaan. Lily käänsi katseensa hieman nolostuneena ikkunaan päin ja Jamesin posket punehtuivat hieman. Poika rykäisi hermostuneena ennen kuin puhui.

”Lily ja muut, tässä on Jasmin. Hän tulee uutena kouluun käymään viimeistä luokkaa.”

Jasmin tunsi lihastensa jännittyvän muiden arvioivien katseiden alla. Häntä inhotti olla muiden huomion keskipisteenä. Ja varsinkin, kun suurin osa näistä oli miehiä. Tyttö tiesi näyttävänsä siinä jäykästi penkin reunalla istuessaan kuin säikyltä peuralta ajovaloissa, mutta hän ei voinut itselleen mitään silloin kuin näin tapahtui. Reaktio tuli aina kuin itsestään, eikä sitä voinut estää. Jasmin havahtui päänsisäisistä aatteistaan, kun kuuli Jamesin puhuttelevan itseään.

”Jasmin, tässä on Lily, Siriuksen vieressä istuu Mary ja he ovat Remus ja Peter.”

Tyttö seurasi katsellaan jokaista vuoron perään ja nyökkäsi kaikille tervehdykseksi. Jostain syystä hänen katseensa pysähtyi aavistuksen verran pidemmäksi ajaksi vasemmalla puolellaan istuvaan ruskeahiuksiseen Remukseen, joka vastasi tytön katseeseen hymyillen ystävällisesti.

”Mikäs sinut tuo kouluun näin viimeiselle vuodelle?”

Jasmin mietti hetken valehtelisiko näille ihmisille vai kertoisiko suoraan totuuden. Hänen äitinsä oli nimittäin opettanut, että valheella on lyhyet jäljet, minkä tyttö oli huomannut myös omassa elämässään. Jasmin päätyi vaihtoehtojensa keskivaiheille ja päätti kertoa heille osatotuuden, muttei kaikkea. Sehän ei ole valehtelua, eihän?

”Olen opiskellut kotona tähän asti, mutta viime vuonna kotiopettajani joutui vakaavaan onnettomuuteen, eikä kyennyt jatkamaan opetusta enää tänä vuonna.”

”Kuulostaa todella ikävältä. Toivon, että viihdyt koulussa tänä vuonna!”

Punatukkainen tyttö, Lily näytti todella vilpittömältä puhuessaan ja ensimmäistä kertaa elämässään Jasmin tunsi olonsa hyväksytyksi ja edes hieman muiden joukkoon kuuluvaksi. Jossain syvällä sisimmässään tyttö tiesi, että tulisi vielä joskus ystävystymään näiden henkilöiden kanssa ja viettämään aikaa heidän kanssaan.

~*~*~*~

Juna liikkui tasaisen tahtiin jo ties monettako tuntia ja Jasmin katseli vaunuosaston ikkunasta ihastuneena ulos. Kauniit maalaismaisemat sekä utuisenharmaat, salaperäiset vuoret ja kirkkaansiniset vesialueet vilistivät ohitse junan puksuttaessa määrätietoisesti kohti Tylypahkan noitien ja velhojen koulua.

Lily ja James olivat häipyneet matkan alkuvaiheilla hoitamaan johtajaoppilaiden tehtäviään, mutta he palasivat sopivasti matkan puolivälissä kuulemaan Maryn huutoa Siriukselle, joka oli ilmeisesti yrittänyt kähmiä tyttöä, kun tämä nukkui. Peter, joka puolestaan oli nukkunut koko matkan ajan, säikähti huutoa ja putosi ryminällä lattialle saaden muut nauramaan makeasti.

Jasmin oli jutellut matkan aikana paljon Remuksen kanssa, joka vaikutti pojista kaikista kilteimmältä ja mielenkiintoisimmalta. Poika oli hiljainen ja ystävällinen, mutta Jasmin oli huomannut kuinka tämän kauniiden, meripihkanväristen silmien taakse piiloutui paljon surua, tuskaa ja yksinäisyyttä.

Tyttö oli saanut kuulla matkan aikana paljon erilaisia, jännittäviä tarinoita koulusta, opettajista sekä oppilaista. Hän sai kuulla myös tarinoita kuuluisista Kelmeistä (siis Siriuksesta, Jamesista, Remuksesta ja Peteristä) sekä heidän kouluvuosiensa aikana tekemistä kepposista. Jasmin huomasi kuinka Lily pyöritteli silmiään Jamesin ja Siriuksen kehuskellessa heidän jälki-istuntoennätyksillään. Pojat olivat muun muassa kiusanneet vuosien aikana erästä Ruikuliksi nimittämäänsä henkilöä monin erikeinoin sekä tietysti kiusanneet Luihuisia ja tehneet koulutovereilleen kepposia.

Tytön hölmistyneen ilmeen huomatessaan Sirius oli rientänyt selittämään, että koulussa kaikki opiskelijat lajiteltaisiin tupiin, jotka ovat ikään kuin perheitä opiskeluvuosien aikana. Tupien välillä olisi huispauskilpailuja ja tietysti joka vuoden lopussa eniten pisteitä kerännyt tupa voittaisi tavoitellut tupamestaruuden. Samaan hengenvetoon Sirius oli kertonut, että he kaikki kuuluvat Rohkelikko tupaan. Muita tupia olivat Korpinkynsi, Puuskupuh ja Luihuinen.

Kaikki tämä kuulosti Jasminista mielenkiintoiselta ja hän kyseli toisilta erilaisista asioista, jotka olivat mietityttäneet häntä jo viikkojen ajan. Kysely keskeytyi matkan aikana vain hetkeksi, sillä kaikki halusivat ostaa makeisia junasta kiertävästä kärrystä, joka saapui heidän vaunuosastonsa kohdalle noin kuuden aikaan.

Kun kello oli kymmenen yli seitsemän, Lily ilmoitti, että pojat saisivat häipyä siksi aikaa, kun he tytöt vaihtaisivat koulukaavut ylleen. Jasminille vaatteiden vaihto tuotti hieman hankaluuksia, sillä tyttö joutui jatkuvasti varomaan, ettei vain paljastanut oikeassa olkavarressaan olevaa pitkää ja syvää arpea, joka oli syntynyt yhden kuutamoyön tuloksena. Hän piilotti visusti muilta kaikki arpensa, sillä ei tahtonut muiden esittävän kysymyksiä, joihin ei halunnut vastata.

Pojat pääsivät takaisin, kun tytöt olivat varmistaneet olevansa valmiita. Lily oli ystävällisesti tarjonnut Jasminille apuaan ja solminut tytön kravatin tämän puolesta, mistä Jasmin oli iloisesti yllättynyt. Tytön omaa äitiä lukuun ottamatta, kukaan ei ollut ennen halunnut tarjota hänelle apuaan.

Pian junan vauhti alkoi hidastua ja Jasmin näki kuinka he saapuivat valaistulle juna-asemalle, aivan järven rantaan. Jasmin luuli hetken hukkuvansa junankäytävillä parveilevaan ihmispaljouteen, mutta onneksi niin ei sentään käynyt. Junasta pihalle selvittyään, Remus tarjosi Jasminille käsikynkkäänsä ja omaa rohkeuttaan ihmetellen Jasmin tarttui siihen säpsähtäen vain hiukan pojan vahvan käden kosketusta.

Kelmit ja tytöt kävelivät pareittain (paitsi Peter, jolle ei ollut riittänyt paria) kohti outojen hevosolentojen vetämiä vaunuja. Jasmin katsoi ällistyneenä olentoja, muttei ehtinyt edes kysyä, mitä ne ovat, kun sai jo vastauksen.

”Ne ovat thestraleja”, Jasminin vierellä kulkenut Remus kuiskasi hiljaa. ”Ainoastaan kuoleman nähneet voivat nähdä ne.”

”Mistä voit päätellä, että näen ne?” Jasmin kuiskasi takaisin.

”Oudoksuva ilmeesi kertoo aika paljon. Ei niitä kannata pelätä, ne ovat ihan kivoja. Ja minäkin näen ne, et ole ainoa outo”, Remus kuiskasi takaisin.

He kiipesivät vaunuihin ja kun viimeisenä tullut Sirius veti vaunun oven kiinni, vaunut lähtivät nytkähtäen matkaan aivan kuin olisivat liikkuneet itsestään, eivätkä jonkun vetäminä. Ikkunasta ulos katseleva Jasmin ei pystynyt irrottamaan katsettaan otuksista koko matkan aikana, sillä ne muistuttivat tyttöä liian paljon menneisyydestä.

~*~*~*~

”Neiti Williams!”

Lily pysähtyi joukon ensimmäisenä ja viittoi Remuksen vieressä kävelleelle Jasminille, että tämä tulisi hänen luokseen.

”Jasmin, sinun pitää mennä professori McGarmiwan mukaan. Sinut lajitellaan tupaasi ennen ekaluokkalaisten lajittelua.”

Jasmin nyökkäsi ja lähti kävelemään portaita ylös kohti mustahiuksista noitaa, jolla oli yllään smaragdinvihreä kaapu, kun taas muut suunnistivat suurista pariovista sisään ihmismassan mukana. Tyttö tunsi mahanpohjansa kipristelevän ja yritti hätäisesti silotella hiuksiaan hermostuneena. Professori johdatti hänet ensin käytävää pitkin ja sitten portaita alas kamariin, joka oli täynnä lajittelua odottavia hermostuneita ensiluokkalaisia. Kamari oli suuri ja sen vastakkaisessa seinässä oli suuri, pronssinen ovi, jonka takaa kuului meteliä.

”Tervetuloa Tylypahkaan. Lukukauden alkajaispidot käynnistyvät heti, kun teidän on lajiteltu tupiinne, jotka toimivat kouluvuosienne aikana kotinanne ja perheenänne. Neljä tupaa ovat Rohkelikko, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Luihuinen. Jokaisella niistä oma historiansa ja kaikista tuvista on valmistunut merkittäviä velhoja ja noitia. Tylypahkassa ollessanne te ansaitsette pisteitä tuvallenne menestyksekkäällä toiminnalla, kun taas sääntöjen rikkomisesta menetätte pisteitä tuvaltanne. Vuoden lopussa palkitaan tupapokaalilla tupa, joka on onnistunut keräämään itselleen eniten pisteitä.

Olemme nyt valmiita lajitteluseremoniaan. Seuratkaa minua.”

McGarmiwa työnsi suuren oven auki ja lähti rivakasti astelemaan saliin kädessään pergamenttikäärö. Hermostuneet ensiluokkalaiset lähtivät kipittämään professorin perään Jasminin seuratessa heidän mukanaan. Ensiluokkalaiset huokailivat ja supattivat toisilleen ihastuksissaan ja osoittelivat kaikkea mahdollista näkemäänsä matkalla pitkien ruokapöytien ohi salin etuosaan. Salin etuosassa professori pysähtyi ja viittoi perässään seuranneita oppilaita kerääntymään ryhmäksi eteensä. Professori naputti kääröllään muutaman kerran oikealla puolellaan olevaan puhujankorokkeeseen ja sai koko salin hiljenemään saman tien.

”Poikkeuksellisesti aloitamme tämän lajittelun lajittelemalla tämän uuden seitsemäsluokkalaisen omaan tupaansa. Neiti Jasmin Williams ole hyvä ja tule tänne eteen.”

Jasmin asteli hitaasti esiin ensiluokkalaisten röykkiöstä, jossa oli seissyt odottamassa lajitteluaan. Hän tunsi kuinka koko salin väki tuijotti häntä ja odotti, että hän sovittaisi tuota vanhaa ja rähjääntynyttä hattua, joka odotti häntä huojuvalla jakkaralla. Tyttö istuutui varovasti jakkaralle ja rohkelikkojen tuvanjohtaja sekä muodonmuutoksien opettaja, professori McGarmiwa asetti lajitteluhatun hänen päähänsä.

”Hmm… Sinussa on paljon potentiaalia, jota voisi hyödyntää vaikka mihin. Hmm… Hmm… Synkän lapsuutesi varjostamana olet tehnyt valintasi -”

Tyttö katsoi hätääntyneenä ympärilleen, mutta huomasi sitten, että kukaan muu ei kuulisi, mitä hattu hänelle puhui. Hän ei halunnut, että hänen elämänsä suurin salaisuus kerrottaisiin kaikille julkisesti. Hattu jatkoi puhettaan vielä ja Jasmin havaitsi kuinka hattu huusi vain viimeisen sanan muiden kuuluville.

”- jonka pohjalta myös minä valintani teen. ROHKELIKKO!”

Aplodit ja vislaukset täyttivät salin. Professori McGarmiwa otti hatun hänen päästään ja viittasi kävelemään oikeanpuoleisimpaan pöytään, jossa kelmit sekä Lily ja Mary hurrasivat hänelle muiden mukana. Hieman jalat vapisten Jasmin hoiperteli pöytään ja istuutui alas puiselle penkille yrittäen samalla tasata tihentynyttä hengitystään.

Remus hymyili vasta lajitellulle tytölle lämpimästi ja sai tytön sydämen hyppäämään melkein kurkkuun asti. Tästä vuodesta oli tulossa upea!

~*~*~*~*~

Kuutamohulluutta | K-15 | prologi

~*~*~*~*~

Prologi: Menneisyyden haamuja

Ruskeatukkainen tyttö itkee penkillä, pimeässä nurkassa pää polviinsa painettuna. Hän yrittää olla mahdollisimman pieni ja piiloutua takanaan olevaan seinään isältään sekä tämän huudoilta ja lyönneiltä. Valitettavasti se ei onnistu oikein hyvin.

”Sinä senkin saatanan lutka!”

”Marcus, ei! ÄLÄ!”

”Turpa umpeen akka! Tässä talossa sinulla ei ole sananvaltaa!”

Kyynelsilmäinen ja pahasti pahoinpidelty äiti katsoo kuinka isä kohottaa kätensä uuteen lyöntiin. Humalassa hänen miehensä on äärimmäisen aggressiivinen ja purkaa vihansa perheen tyttäreen sekä tietysti häneen, perheen äitiin. Tällä tuulella ollessaan miehen päätä ei voi kääntää kukaan.

Äiti kirkaisee kauhuissaan, kun voimakas lyönti osuu tyttöä kasvoihin ja tyttö kaatuu lattialle lyönnin voimasta. Isä ei välitä: hän kumartuu alas ja lyö tytärtään uudestaan. Äiti kääntyy hädissään täysi-ikäisten kaksospoikiensa puoleen, jotka seuraavat pikkusiskonsa ja äitinsä hakkaamista kuin se olisi television mielenkiintoisin ohjelma.

”Sam? Mikael? Olkaa kilttejä ja tehkää jotakin!”

”Valitan, äiti. Emme voi tehdä mitään.”

Sen sanottuaan Mikael kääntyy ja lähtee pihalle kaksoisveljensä seuratessa hänen perässään. Kyyneleet virtaavat valtoimenaan äidin poskille. Hän tekisi mitä vain, jos joku astuisi ovesta sisään nyt ja tekisi meneillään olevalle asialle jotakin. Nainen on heikko, liian heikko, eikä kykene puolustamaan avutonta, vasta kuusivuotiasta lastaan, jolla elämä on vasta edessä.

Niin kuin nainen oli tiennyt, kymmenen minuutin päästä mies makasi sammuneena ja alkoholilta haisten perheen olohuoneen lattialla. Äiti konttaa tyttärensä luo ja nostaa tämän syliinsä pyyhkien tytön kasvoja ja rauhoitellen tätä.

”Jasmin-kulta, kaikki on nyt hyvin. Isä sammui ja pojat lähtivät ulos. Tämä on meidän mahdollisuutemme. Me lähdemme nyt täältä pois ja muutamme kahden.”

~*~*~*~

Huone on pimeä.

Ainoastaan huoneen pienestä ikkunasta heijastuva, osittain pilven takana oleva, täysikuu valaisee huonetta ja sen asukkia. Tummanruskea karva kiiltelee kelmeästi, kun ihmissusi istuu keskellä huonetta kuono ikkunaa kohden. Kun pilvi viimein väistyy kuun tieltä, päästää ihmissusi sisältään karmaisevan ulvonnan, joka kaikuu huoneistossa.

”Jasmin-kulta? Oletko sinä kunnossa?”

Ihmissusi katselee kummissaan, silmät kiiluen tummaan huoneeseen ilmestynyttä naista. Nainen näyttää pelokkaalta, mutta samalla koko hänen olemuksensa huokuu äärimmäistä rohkeutta. Tämä liikkuu hitaasti pois varjoista ja seuraa tarkkaavaisesti suden jokaista, pienintäkin liikettä. Nainen huomaa kuinka suden jokainen lihas on jännittynyt ja valmiina toimimaan salamannopeasti. Huolimatta päästään takovasta ”juokse pois ja pian”-äänestä, nainen päättää jäädä vielä huoneeseen.

”Jasmin-kultaseni? Onko kaikki hyvin?”

Nainen ei ehdi reagoida mitenkään, kun ihmissusi loikkaa ketterästi huoneen poikki. Hänen viimeinen muistikuvansa ennen Pyhän Mungon valkoisia sairaalaseiniä on se, kun verenhimoinen ihmissusi tuijottaa häntä kiiluvilla silmillään ja naisen kimeä ja pelokas kirkaisu täyttää huoneen.

~*~*~*~*~