Nimetön

”Nyt mä oon väsynyt, turta ja sekaisin. Mä oon säälittävä rukka, joka murheeseen uppoo, eikä pääse pois”, laulaa TikTakin Petra tunnelmallisen herkästi taustalla, kun istun yksinäni pimeän huoneen keskilattialla, ajatuksiini vaipuneena, ikävän kyynelten kirvellessä poskillani. Ainoa valo, joka huoneessa kajastaa, tulee vieressäni lattialla olevasta kannettavasta tietokoneestani, joka on lojunut siinä jo tovin käyttämättä. Painan kannen kiinni hiljalleen ja vajoan jälleen ajatuksiini yksinäisen kyyneleen vieriessä poskeani pitkin.

Siitä on tänään tasan viisi vuotta. Viisi tuskallisen pitkää vuotta, joiden aikana elämäni on ollut pelkkää pitkää alamäkeä, pettymyksiä ja karvaita kyyneliä. Viisi vuotta täynnä kivuliaita muistoja siitä lauantaipäivästä, kun isä sai hoitokodista soiton, jossa hänelle kerrottiin suruvalittelujen kera, että ukki oli nukkunut pois. Sieltä sanottiin, että meidän olisi mahdollista tulla katsomaan ukkia vielä viimeisen kerran, ennen kuin hänet siirrettäisiin pois.

Ukki näytti niin haavoittuvaiselta maatessaan siinä sängyllä vaaleissa vaatteissa valkoisten hiuksien kaartuessa pehmeästi tyynyä vasten silmien ollessa kiinni. Jos en olisi vielä siinä iässä ymmärtänyt, mitä sana kuolema merkitsee, olisin luullut, että ukki nukkuisi vain sikeää unta. Ennen niin lujaotteiset ja vahvat kädet oli ristitty rinnan päälle, ja siinä sängyn vieressä seisoessani tajusin, etteivät nuo kädet puristuisi enää koskaan omieni ympärille.

Ikinä ennen en ollut nähnyt, kun mummu itkisi, mutta sinä päivänä hän itki. Täysin avoimesti ja estottomasti istuessaan siinä vuoteen äärellä, sivellen kädellään ukin kättä. Kenenkään ei tarvinnut sanoa sitä ääneen, sillä kaikki huoneessa olijat tiesivät sen syvällä sisällään. Yksi heidän elämänsä tärkeimmistä henkilöistä oli poissa, eikä kukaan saisi enää koskaan kuulla hänen nauruaan, puhettaan, jännittäviä tarinoita menneistä tai nähdä häntä kävelemässä mummolan pihalla kesäisin hymysuin. Kaikki se, oli nyt enää ajan kultaamia kauniita muistoja, joita jokainen vaalisi hiljaa sydämessään.

Väsynyt sydän levon sai, valkeni ikuinen sunnuntai.

R.I.P ukki 3.3.2007