~*~*~*~*~
Prologi:
Menneisyyden haamuja
Ruskeatukkainen tyttö itkee penkillä, pimeässä nurkassa pää polviinsa painettuna. Hän yrittää olla mahdollisimman pieni ja piiloutua takanaan olevaan seinään isältään sekä tämän huudoilta ja lyönneiltä. Valitettavasti se ei onnistu oikein hyvin.
”Sinä senkin saatanan lutka!”
”Marcus, ei! ÄLÄ!”
”Turpa umpeen akka! Tässä talossa sinulla ei ole sananvaltaa!”
Kyynelsilmäinen ja pahasti pahoinpidelty äiti katsoo kuinka isä kohottaa kätensä uuteen lyöntiin. Humalassa hänen miehensä on äärimmäisen aggressiivinen ja purkaa vihansa perheen tyttäreen sekä tietysti häneen, perheen äitiin. Tällä tuulella ollessaan miehen päätä ei voi kääntää kukaan.
Äiti kirkaisee kauhuissaan, kun voimakas lyönti osuu tyttöä kasvoihin ja tyttö kaatuu lattialle lyönnin voimasta. Isä ei välitä: hän kumartuu alas ja lyö tytärtään uudestaan. Äiti kääntyy hädissään täysi-ikäisten kaksospoikiensa puoleen, jotka seuraavat pikkusiskonsa ja äitinsä hakkaamista kuin se olisi television mielenkiintoisin ohjelma.
”Sam? Mikael? Olkaa kilttejä ja tehkää jotakin!”
”Valitan, äiti. Emme voi tehdä mitään.”
Sen sanottuaan Mikael kääntyy ja lähtee pihalle kaksoisveljensä seuratessa hänen perässään. Kyyneleet virtaavat valtoimenaan äidin poskille. Hän tekisi mitä vain, jos joku astuisi ovesta sisään nyt ja tekisi meneillään olevalle asialle jotakin. Nainen on heikko, liian heikko, eikä kykene puolustamaan avutonta, vasta kuusivuotiasta lastaan, jolla elämä on vasta edessä.
Niin kuin nainen oli tiennyt, kymmenen minuutin päästä mies makasi sammuneena ja alkoholilta haisten perheen olohuoneen lattialla. Äiti konttaa tyttärensä luo ja nostaa tämän syliinsä pyyhkien tytön kasvoja ja rauhoitellen tätä.
”Jasmin-kulta, kaikki on nyt hyvin. Isä sammui ja pojat lähtivät ulos. Tämä on meidän mahdollisuutemme. Me lähdemme nyt täältä pois ja muutamme kahden.”
~*~*~*~
Huone on pimeä.
Ainoastaan huoneen pienestä ikkunasta heijastuva, osittain pilven takana oleva, täysikuu valaisee huonetta ja sen asukkia. Tummanruskea karva kiiltelee kelmeästi, kun ihmissusi istuu keskellä huonetta kuono ikkunaa kohden. Kun pilvi viimein väistyy kuun tieltä, päästää ihmissusi sisältään karmaisevan ulvonnan, joka kaikuu huoneistossa.
”Jasmin-kulta? Oletko sinä kunnossa?”
Ihmissusi katselee kummissaan, silmät kiiluen tummaan huoneeseen ilmestynyttä naista. Nainen näyttää pelokkaalta, mutta samalla koko hänen olemuksensa huokuu äärimmäistä rohkeutta. Tämä liikkuu hitaasti pois varjoista ja seuraa tarkkaavaisesti suden jokaista, pienintäkin liikettä. Nainen huomaa kuinka suden jokainen lihas on jännittynyt ja valmiina toimimaan salamannopeasti. Huolimatta päästään takovasta ”juokse pois ja pian”-äänestä, nainen päättää jäädä vielä huoneeseen.
”Jasmin-kultaseni? Onko kaikki hyvin?”
Nainen ei ehdi reagoida mitenkään, kun ihmissusi loikkaa ketterästi huoneen poikki. Hänen viimeinen muistikuvansa ennen Pyhän Mungon valkoisia sairaalaseiniä on se, kun verenhimoinen ihmissusi tuijottaa häntä kiiluvilla silmillään ja naisen kimeä ja pelokas kirkaisu täyttää huoneen.
~*~*~*~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti